Kajaaninjoelta Konalle

Käytössämme oli ison talon alakerta. Viehättävä isäntäpariskunta Jeanette ja Andrew asuivat itse yläkerrassa. Majoitukseen kuului aamiaistarpeet, joita oli hankittu myös meidän toiveiden mukaan. Saimme isäntäväeltä myös loistavia vinkkejä siitä, mitä saarella kannattaa tehdä ja mitä ehdottomasti nähdä. Kisan jälkeen teimmekin muutaman päiväreissun tutustuen Akaka Fallsin vesiputouksiin ja Pololun laaksoon. Ehdottomasti näkemisen arvoisia olisivat olleet lukuisat kasvitieteelliset puutarhat ja Volcano Parkin hohtavat laavat - aika vaan loppui kesken. Mauna Lanin alue oli hyvä valinta majoituskohteeksi. Lanissa oli rauhallista, eikä 5000 urheilijan paljous juurikaan näkynyt, vaikka melkein naapurissa majailikin miesten pro-sarjan norjalaiskärkikaksikko.

Lähtölaukauksen jälkeen pääsin kuitenkin hienosti uimaan omaa linjaa, seurana muutama kilpakumppani. Puolen välin jälkeen tavoitettiin aikaisemmin lähteneiden ikäsarjalaisten aalto ja meno ruuhkautui. Aikaa oli mennyt noin 27 minsaa, joten ihan hyvää vauhtia siihen saakka. Vapaata uintilinjaa ei kuitenkaan enää löytynyt. Päätin siirtyä suosiolla oman sarjalaisten letkaan ja tyytyä seuraamaan, kun kärkinainen halkoi meille linjaa. Vauhti tippui suorastaan kellumiseksi. Samalla alkoi myös swimskin hiertämään niskaa niin, että eipä juuri tehnyt mieli päätä nostella kaverin varpaista. Rantautumisessa sai sanan varsinaisessa merkityksessä odottaa omaa vuoroaan. Vastaavanlaista uintia ruuhka en ole muualla kokenut. Wave-lähtö on toki seurattavuuden vuoksi hyvä systeemi mutta se tehdään hyvien uimareiden kustannuksella. Pyöräosuudelle lähdin sarjan ensimmäisenä.

Energy Labilla tuntui, että nyt on kaikki mehut otettu naisesta irti mitä otettavissa on. Siellä taisi tulla se lopullinen romahtaminen. Yritin ammentaa tsemppiä kanssasisarista, jotka kävivät samanlaista taistoa itsensä kanssa. Ylämäet joutui vaihtamaan melko varhain kävelylle. Brutaalit olosuhteet vaativat kaiken. Yritin taistella ja puristaa loppuun asti mutta jalat eivät krampissa enää totelleet. Sen päätin, että juoksemalla on tultava maaliin ja niin tulin Tiina, you are on Ironman -sanojen saattelemana!

Ja miltäkö minusta nyt tuntuu? Pettynyt olin ja homma kaivelee mieltä edelleen. Tarjolla kun oli paljon enemmän enkä onnistunut odotusteni mukaisesti. Viimeisen kahden kilsan aikana ohitse oli mennyt vielä viisi naista ja näin jälkimainingeissakin se kirpaisee. Kisaa edeltävät päivät oli vaikeinta pitää mieli positiivisena ja luottavaisena, kun olo ei alkanutkaan tuntumaan kisaherkältä. Urheilu opetti jälleen kerran nöyryyttä ja nyt sitä oppia tuli ammennettua isolla kädellä. Virheitä tehtiin viimeisinä viikkoina jo kotona, eikä niitä saanut enää Havaijin lämmössä korjattua. Syksyn kuluessa täällä koto-Kainuussa ja joulun lähestyessä on mieli pikkuhiljaa kirkastunut ja pystyn itsekin arvostamaan saavutustani ja sitä kaikkea työtä, mitä sen eteen olen tehnyt.

Heinäkuu alkoi Tour De Kainuun https://www.tourdekainuu.fi/ merkeissä, joka päästiin pyöräilemään hyvän sään aikana. Kaksipäiväisessä tapahtumassa ajetaan ensin 85 km:n ja 150 km:n vaarojen kierto. Etapit kulkevat Kainuun kauniissa vaaramaisemissa, jotka tarjoavat sopivasti haastetta kokeneemmillekin kuskeille. Osallistujat on jaettu ilmoittautumisen yhteydessä valittuihin kunnon mukaisiin vauhtiryhmiin. Vapaanvauhdin ryhmä lähti keulassa ja siinä minäkin yritin parhaani mukaan roikkua. Vaikka tapahtumassa ei tänä vuonna (vielä) ollut ajanottoa, taittui matka enemmän tai vähemmän kilpailunomaisesti. Ylämäissä otettiin miehistä ja naisista mittaa ja risteyksistä lähdettiin kuin tykin suusta. Tätä kun triathlonistin tasaisen vauhdin taulukon harjoittelutaustalla toistin mäestä ja mutkasta toiseen, jäi mun rooliksi toimia perälautana ja yrittää sinnitellä jojon jatkona ryhmän perässä. Meno oli sen verran hurjaa, että pahimmilla hetkillä piti oikein irvistää itsekseen, ettei putoa kyydistä.

Tour De Kainuun jälkeen oli muutama päivä hieman kevyempää harjoittelua, jonka jälkeen pääsin taas harjoitusohjelman rytmiin kiinni. Sitten iski se kesälentsu mutta onneksi ei kakkoskierrosta koronaa. Tauti rassasi vain ylähengitysteitä eikä äitynyt pahemmaksi. Lieviä ja ees taas sahaavia nuhaoireita pitelin kuitenkin noin kaksi viikkoa ja jossain vaiheessa se vei äänenkin. Challenge Turun puolimatka ja SM-kisa lähestyi uhkaavasti eikä treenata voinut. Kisaviikolla oireet lievenivät siihen pisteeseen ja tehtiin päätös, että sunnuntaina 31.7 startataan.

Kisaa edeltävänä päivänä olo tuntui jo melkeinpä normaalilta, vaikka ääni olikin vielä hiukan painuksissa. Käytiin Turkuun saavuttua tekemässä noin kolmen vartin herättelevä pyöräily ja päälle parin kilsan reipas juoksu. Olo vaikutti ihan hyvältä ja jalat kevyeltä vaikkei sellaista optimaalista fiilistä omaan kuntoon ollutkaan. Lepoa oli siis alla reilusti mutta eipä juurikaan muuta.

Tiedossa oli, että Turun reitti on nopea ja kisassa tullaan tekemään aina kovia aikoja. Tänä vuonna ilmoittauduin poikkeuksellisesti oman ikäsarjaan enkä lähtenyt haastamaan yleisen sarjan kärkinaisia. Se osoittautui kyllä tässä tilanteessa henkisesti hyväksi ratkaisuksi.

Kisa-aamuna heräsin kuuden tienoilla. Tein pienen herättelevän hölkän ja jumpan ulkosalla. Sen jälkeen kevyt aamupala ja jalat hetkeksi kohti kattoa. Kisapaikalle lähdettiin hiukan ennen kahdeksaa viemään pyörä ja muut tykötarpeet omille paikoilleen.

Aurajokeen startattiin klo 9, muutama minuutti yleisen sarjan miesten ja naisten perään. Peesailin hyvällä sykkeellä miesporukoita ja pääsin puolen välin jälkeen ohittelemaan yleisen sarjan naisia. Uinti sujui kohtuu vahvasti ja reilu 1,9 km matka taittui aikaan 27,32 ja keskisyke oli 158. Uintiajoissa olin myös kaikista naisista nopein. T1 vaihdossa onnistuin sähläämään pussien kanssa ja siellä vierähti nelisen minuuttia eli aivan liian kauan aikaa.

90 km:n Pyöräilyosuus ajettiin kolmena kierroksena moottoritiellä ja reitti oli melko tasainen. Parin kympin kohdalla alkoi takaa tulla ohi kovempijalkaista miestä eikä minulla ollut mitään asiaa niihin kyyteihin. Tuijottelin watteja, tunnostelin jalkoja ja lopulta uskoin enemmän tuntemukseen kuin puolimatkan ”tavoitewatteihin”. Luottamus omaan kuntoon oli häilyvä enkä yksinkertaisesti uskaltanut puristaa yhtään enempää, ettei juoksussa kaikki ponnistelu kostautuisi. Kolmannelle kierrokselle lähtiessä yleisen sarjan kilpasisar hurautti ohi, muttei sitten kuitenkaan pitänyt sellaista vauhtia, että olisin kelkasta tipahtanut. Pyöräilin loppumatkan kiltisti perässä, enkä lähtenyt juupas-eipäs – ohitteluun. Tarkkailin tilannetta hyvän etäisyyden päässä ja samalla watit jäivät kauas viime vuoden Ironman Tallinnan tehoista. Muutama kilometri ennen vaihtoa oli matka katketa pusikon takaa reille eteen pölähtäneeseen pyöräilevään herraan. Sekunnin murto-osan aikana päätin olla jarruttamatta (koska siitä olisin varmasti lentänyt katolleen) ja mennä vasemmalta vauhdilla ohi, menipä se sitten rotvallin kautta kuperkeikkana kenttään. Kuin ihmeen kaupalla pääsin renkaiden kontaktista huolimatta sivuluisussa papan ohi. Matka siis jatkui mutta säikähdys oli kyllä kova! Papalle taisin vielä perään huutaa melko valittuja terveisiä. Matkalla nautin 6 geeliä ja noin 2,5 l urkkajuomaa. Pyöräilyaika oli 2.21 eli keskinopeus reipas 38 km/h ja keskisyke 143. T2 sujui paljon edellistä vaihtoa sutjakkaammin.

Puolimaraton juostiin neljänä 5 km:n lenkkinä Aurajoen ympäristössä. Tykkäsin retistä kovasti. Lähdin liikkeelle suht napakasti, koska jalat ja meno tuntui ihan hyvältä. Juoksu on ollut minulle aina haastavin osuus, johtuen yleensä erinäisistä jalkavammoista. Nyt olen kuitenkin pystynyt juoksemaan normaalisti ja sen tuntee heti kulusta. Noin 16 kilometriin ei juurikaan tarvinnut ponnistella vaan meno rullasi omalla painollaan. Mietin, että ottaisiko loppukiriä vai jatkaisiko samalla tasaisella vedolla maaliin saakka jalkoja säästellen. No sitten viimeisellä kääntöpaikalla nappasin mukavan peesin minut ohittaneesta naisesta ja ajattelin, että sujahdan hänen kanssaan yhtä matkaa maaliin. Sanoin hänelle muutama kilsa ennen maalia, että otahan nyt loppukiri, ja että yritän pysyä hänen peesissään. No sitten selvisi, että hän olikin kierroksen perässä ja kannusti puolestaan minua ottamaan loppukirin. Niinpä minä sitten kirmasin ohi ja juoksin kirivaiheella maaliin. Puolimaran loppuaika 1.34, mikä on oma ennätys. Matkalla otin kaksi geeliä ja vettä join kaikilla huoltopisteillä. Juoksun keskisyke oli 157.

30.6.2022

Kisakausi käyntiin Vuokatin yötriathlonista

Oo, kesän lapsi mä oon. Kesäkuun alku rytmittyi mukavasti töiden ja treenien mukaan. Kuun puolessa välissä tähän kaikkeen tuli pienen pieni stoppi, kun lapsesta saakka vaivannut rytmihäiriö korjattiin Oys:ssa ablaatiolla. Vaiva on ollut vaaraton ja tyypiltään yleisintä laatua. Mulle häiriöt ovat tulleet aina vain urheillessa. Tyypillisimmin syke on noussut silmänräpäyksessä reippaasti yli 200, josta se on parin minuutin puhaltelun jälkeen palautunut yhtä nopeasti normaaliin. Tuntemus on varsin epämiellyttävä. Oma olotila on antanut usein etiäisiä, milloin häiriö voisi iskeä ja tällainen kuulostelu on ollut treeneissä ihan arkipäivää. Toimenpide meni hyvin ja siitä toipumiseen ei mennyt kuin muutama päivä, sekin lähinnä olotilaa ihmetellessä ja nivushaavoja parannellessa. Treenaamisen aloittelin hissukseen jo neljäntenä päivänä. Kaikki siis siltä osin hyvin!

Kesän kohokohtaa eli juhannusaattoa vietettiin kauden ensimmäisissä kisoissa ja mikäs sen mukavampaa kuin kotikulmilla Vuokatin Yötriathlonissa olympiamatkalla. Edellisenä päivänä ajettiin vielä seuran viikkotempoa ihan normaalisti ja hiukan kyllä jänskätti, miten paljon matka tulisi painamaan jaloissa. Kisaan ei siis asetettu sen kummempia tavoitteita eikä harjoittelua kevennetty.

Uintimatka oli 1500 ja se tehtiin kahtena kierroksena Särkisessä. Meno tuntui yllättävän vahvalta, jopa kevyeltä ja pystyin vetämään samaa tahtia alusta loppuun. Rantauduin ensimmäisenä mutta pitkässä T1 vaihdossa kaveri juoksi sukkana ohi. Pyörän päälle kipusin siis kaikista kisailijoista kakkosena. Vuokatin vaaramaisemissa polveileva pyöräreitti oli tänä vuonna muutaman kilometrin vajaa 40. Mikko on kannustanut kokeilemaan omia rajoja pyörässä, eikä aina säästelemään liikaa juoksuun. Tämä oli kyllä mielessä, mutta eihän se niin kisassa mennyt. Alussa jalat tuntuivat jopa lennokkailta ja ensimmäisen kierroksen menin minulle kohtalaisen hyvillä wateilla.

Yritin pitää tasaista vauhtia koko matkan ja siinä suurin piirtein onnistuin. Kovaa ei voinut puristaa, kun hengityksestä otti kiinni. Tasaista kovaa kroppa kyllä kestää ja tässä vaiheessa kautta se on hyvä juttu. Tänä juhannuksena olin kisan nopein nainen ja sain osallistumisoikeuden jälleen ensi vuoden kisaan.

Kesäkuun plussaa ovat olleet Kaukaveden uintitreenit, jotka olen voinut tehdä huoltotauosta huolimatta. Tästä iso kiitos Kajaanin kaupungille www.kajaani.fi . Ja avovedessäkin alkaa tareta hyvin! Mun lempipaikka on Kajaaninjoki, jossa matka taittuu Kuurnan rannasta mukavasti ja turvallisesti rantojen viertä, välillä myötävirran vauhdittamana.

Seuraavassa blogisssa Tour De Kainuun ja Turku Challengen SM-puolimatkan kuulumisia.

***

29.5.2022

Treeniä, treeniä ja testejä

Se on pian kesäkuu ja kauden eka kisastartti Vuokatin yötriathlonissa häämöttää. Treenit ovat menneet mukavasti ja olen päässyt ohjelman rytmiin hyvin. Aikaiset aamu-uinnit ja – lenkit ennen työpäivän alkua maistuvat, kun on valoisaa. Polvi tuntuu hyvältä eikä muitakaan vaivoja ole (vielä) ilmaantunut riesaksi. Toki aktivaatiojumppaa ja lihashuoltoa tulee tehtyä normaalia huolellisemmin ja enemmän. Siperia on opettanut.

Toukokuun kolmannella viikolla tuli sitten aika testata missä talven jälkeen mennään. Lyhyesti kiteytettynä luvassa oli tällaisen perusnulkkaajan inhokkiviikko. Vai nauttiikohan joku oikeasti näistä testijutuista?! Tuntemus on, että kunto ei ole ihan samanlaisessa tikissä kuin viime keväänä vastaavaan aikaan, koska talven treenit olivat enimmäkseen kuntouttavaa ja ylläpitävää eikä niinkään tuottavaa.

Mun testiviikon treenit menivät pääpiirteittäin näin:

Maanantaina aamulla palautteleva 30 min pyörä. Illalla uinti 45 min, jossa pääsarja 30x50 vu (10*pk2-10*pk-vk-10*vk) l. 10 s

Tiistaina illalla oli FTP-testin vuoro, eli 20 minsaa niin kovaa kuin kintuista pääsee. Surkean kelin vuoksi ajoin sisällä, mikä tekee testistä vieläkin inhottavamman. Ja kyllä ne watitkin ovat sitkeämmässä sisällä kuin ulkona. Testin kulku toisti suurin piirtein samaa kaavaa kuin aikaisemin. Puolivälissä tuntuu, että OMG vielä puolet – jäljellä, ei pysty. Sen seurauksena homma hiukan notkahtaa kunnes juonesta saa taas kiinni viimeisellä neljänneksellä. Watit olivat kutakuinkin samat kuin vuosi sitten, joten lopputulokseen ollaan enemmän kuin tyytyväisiä tässä kohtaa. Takana on kuitenkin huomattavasti kevyempi harjoittelutalvi eikä tehoja ole tehty pyörällä eikä juosten.

Keskiviikkona olikin vain aamu-uinti, jossa pääpaino käsivedoissa.

Torstaipäivä alkoi kevyellä 30 min herättelevällä pyöräilyllä. Illalla sitten 5 km testijuoksu Renforsin lenkillä. Isompia odotuksia ei itselläni ollut, kun alla on tosiaan vain ihan peruslenkkiä. Testin alkuun verkkailin noin viisi kilsaa ja siihen sisältyi erilaisia drillejä ja muutamia lyhyitä reippaita vetoja. Jalat oli ens alkuun aika tukkoiset mutta kun lämpö hiipi lihaksiin, alkoi kulkukin tuntua paremmalta. Testi starttasi Kesäniemen sillalta. Matka eteni tasaisen vauhdin taulukolla ja kilometrivauhti pysyi loppuun saakka samana. Ensimmäiset kolme kilsaa kulki ihan siedettävästi ja sitten alkoi rassaamaan hengitystä. Hapoillehan tässä ei pääse vaan rajat tulee hengityskapasiteetin kanssa. Juoksussa olen selkeästi viime vuotta jäljessä mutta lähtökohdatkin ovat aivan erit. 20 minuutin alitusta ei vielä tullut mutta ei kaukanakaan ole.

Perjantaina oli ansaittu lepopäivä treeneistä ja illalla vain kevyttä jumppaa ja lihashuoltoa.

Lauantaina aamulla aloittelin varhain pitemmän ja tehokkaan pyöräilyn, jossa ajetaan 3 x 40 min Ironman wateilla +20 min puolimatkan wateilla. Kylmän aamun vuoksi päädyin polkemaan sisällä. Swftistä ja hyvästä äänikirjasta huolimatta (vahva lukusuositus Marit Björgenin elämänkerralle!) huolimatta meno maistui puulle ja erityisesti puuduttavalle. Kolmannen kierroksen alkaessa jalat olivat melko tyhjät ja asennon pitämiseen piti keskittyä normaalia enemmän. Viimeisenä oljenkortena vaihdoin äänikirjan Spotifyn soittolistaan ja se tepsi. Kummasti tuli musiikista lisäenergiaa ja meno parani loppua kohti. Perään tein tunnin pk-juoksun, mikä tuntui pyörään verrattuna huomattavasti helpommalta. Uintiakin olisi ollut tarjolla mutta jätin välistä, sen verran koville joutui itsensä ajamaan. Treenissä tuli juotua liian vähän ja se kostautui loppupäivän nuutuneena olona. Tämä oli kyllä viikon raskain ja vaikein treeni.

Sunnuntaina aamulla singahdettiin kahvikupposen jälkeen meidän upeaan uintimekkaan eli Kaukaveteen. Edessä oli viikon viimeinen ponnistus eli 2000 m:n testiuinti. Alle uin ensin 400 verraa, yksi reipas 300 metriä ja 100 väliverra. Sitten vaan matkaan. Aloitin (niin kuin yleensä) rennosti ja meno tuntui puolessa välissä matkaa tosi kevyeltä. Normaalisti olen alkanut tasaisesti kirimään ekan tonnin jälkeen mutta nyt ei menohaluja jostain syystä ollut. Loppukiri jäi viimeisille satasille ja tulos oli sen mukainen. Normaali puristuksen puuttuessa aikaa meni rapiat 27 minsaa. Tokihan tulokseen vaikuttaa viikon treenikuorma mutta suurin tekijä on se, että maalis-huhtikuussa kertyi todella vähän uintikilsoja sairastelun ja Mallorcan reissun vuoksi. Plussaa testissä oli, että jaksan pitää tasaista vauhtia yllä todella rennosti ja liiemmin väsymättä.

Summa summarum, kunto, vireys ja erityisesti terveys ovat tällä hyvällä mallilla. Jokaiseen treenin tulee lähdettyä hymyssä suin ja motivoituneena.

Seuraavassa blogissa lisää treenikuulumisia ja Vuokatin yötriathlonin fiiliksiä.

***

24.4.2022

Treenilomalla Mallorcalla 12.–19.4.2022

Talven treenikausi tuli päätökseen ja samalla hiihtovermeet siirtyivät varaston perukoille kesäteloille. Mennyt kausi oli aika kaksijakoinen. Marraskuun polvileikkauksen jälkeen pääpaino oli kuntoutuksessa ja maaliskuussa sairastettu korona kuritti kuukauden päivät. Pyöräilykauden avaukseen, treenilomalle Mallorcalle pääsimme kuitenkin lähtemään Mikon kanssa kutakuinkin terveiden kirjoissa. Matkaseurueeseemme liittyivät myös Jone ja Eikku, jotka ovat tuttua matkaseuraa, innokkaita pyöräilijöitä ja kokeneita Mallorcan kävijöitä.

Treeniloma vai treenileiri, se on ihan makuasia mutta kokopäivätyössä käyvälle se on myös ansaittua lomaa. Mallorcalla ollaan käyty yhdessä jo useamman kerran, koska se tarjoaa monipuolisia maastoja kumpuilevista tasamaan reiteistä vuoriston serpentiiniteihin. Saarella ei ole niin pientä ja kapeaa peltotietä, jota ei olisi asfaltoitu. Pyörällä pääsee seikkailemaan mitä uskomattomimmilla maaseutureiteillä viihtyisiä kuppiloita unohtamatta.

Tälle treenilomalle emme rakennelleet mitään orjallista ja valmista ohjelmaa. Pääpaino oli vain saada mahdollisimman paljon vietettyä aikaa pyörän päällä. Uintia, juoksua ja jumppaa tehtiin ihan vaan makupaloiksi. Ja koska otettiin märkkärit mukaan, päätettiin, ettei altaaseen edes haikailla. Tehtiin kaksi pikapulahdusta hyiseen Välimereen, veden lämpötilan ollessa tuskin 15 astetta. No, sehän on vähän niin kuin koto-Suomessa avovesikauden aloituksessa. Toisella kerralla hommaa hidasti Alcudian lahdenpoukaman kirkkaaseen rantaveteen ajautuneet meduusaparvet. Niitä iljetyksiä muuten oli, ihan silmänkantamattomiin. Jouduttiin kotvasen väistelemään ja kahlailemaan väljempiä vesiä etsiskellen. Juoksulenkit jäivät muutamaan kevyeen aamuhölkkään ennen aamupalaa ja pyörän päälle kapuamista.

Pyörälenkeille startattiin joka lomapäivä eli yhteensä kahdeksan kertaa, joista selkeästi kaksi suuntautui vuoristomaisemiin. Lenkit aloitettiin matkaseurueen kanssa yhdessä mutta pääosin seikkailimme Mikon kanssa romanttisesti kahdestaan pitkin maita ja mantuja. Viikon puolivälissä teimme lenkkitreffit Savo-Lahti-Turku –porukan eli Hennan, Micon, Katjan, Esan ja Tuulan kanssa. Upeisiin Cala Figueran rantamaisemiin suuntautunut 160 kilsan leppoisa lenkki meni mukavassa seurassa kuin siivillä.

Rankin reissu fillaroitiin loman toiseksi viimeisenä päivänä. Starttasimme heti aamuvarhaisella pyörät kartturin suunnittelemalle 225 kilsan reitille, mikä pitää sisällään noin 4000 nousumetriä. Se on sama kuin keväisin ajettavassa Mallorca312 massapyöräilytapahtumassa. Reitti kulkee läpi Serra Tramundan vuoriston ja haastaa kovimmatkin pyöräniilot armottomalla mutta ah, niin kauniilla reitillään. Gran Fondo ajetaan tänä keväänä 30.4 ja valittavana on kolme eri reittivaihtoehtoa – 312 km, 225 km tai 165 km. Osallistuimme tapahtumaan vuonna 2018 juurikin tuolla 225 kilsan reitillä eli kävimme hiukan verestämässä muistoja.

Ja ne treenitunnit, niitä kertyi viikon aikana yhteensä 43, joista pyöräilyä 38 tuntia, uintia tunti, juoksua tunti ja jumppaa&kehonhuoltoa kolme tuntia. Normityöviikkoihin verrattuna puhutaan siis noin nelinkertaisesta määrästä. Kuulostaa kyllä kamalalta määrältä mutta kun tehoja tehtiin todella maltillisesti, pysyi kokonaiskuormittavuus aisoissa ja energiatasot hyvänä. Jokaiselle lenkille lähdettiin hymyssä suin vaikka minulla takalisto oli kyllä välillä melko koetuksella. Olihan tämä kokemus sinänsä – positiivinen sellainen. Loppuloma palauteltiin täällä kotosalla ja huomenna on töihin paluun aika. Tästä alkaa myös kuuden kuukauden treenijakso, joka huipentuu Havaijin MM-kisoihin 6.10.2022. Toivottavasti meilläkin Kainuussa kevät etenee vauhdilla ja päästään pian fillaroimaan lyhkäsissä tien päälle.

Toukokuun blogissa lisää treenikuulumisia ja pohdintaa kesän kisakalenterista.

Puolivahingossa lajin pariin

Enpä olisi vielä vuonna 2016 uskonut ensimmäisiä triathlonaskelia ottaessani, että lokakuussa 2022 kisaan legendaarisessa Ironmanin MM-kisassa Havaijilla.

Kaikkihan lähti siitä, että lajia harrastavat ystäväni pyysivät minua joulukuussa 2015 vahvistukseksi puolimatkan viestijoukkueen uintiosuudelle. Ajatus kutkutti, vaikka uiminen ei sinällään kovin inspiroinutkaan, koska sitä oli tullut aikanaan tehtyä kyllästymiseen asti. Pienen houkuttelemisen jälkeen suostuin ja niin sitä hypättiin alkuvuodesta 2016 pitkästä aikaa treenimielessä altaaseen. Liikkeelle lähtö oli tahmeata ja tuntuma veteen nolla. Kevään aikana uinnista alkoi jo päästä jyvälle ja yleiskuntokin parani. Siinä sitten eräänä päivänä, hetken mielijohteesta (kiitos Elinan) tulin hankkineeksi myös triathlonpyörän. Lumien sulaessa ensimmäisillä maantielenkeillä huomaisin, että pyöräilyhän on se juttu, vaikken siinä hyvä ollutkaan. Pian alkoivat myös uinnit avovedessä ja OMG, olin myyty! Kesällä sitten kohtalo puuttui peliin, emmekä jostain syystä päässeet viestijoukkueena Tahkon viivalle. Triathlonharjoittelua oli kuitenkin jo sen verran takana, että siitä rohkaistuneena ilmoittauduin Tahkon puolimatkalle (1,9 km uinti – 90 km pyöräily-21,1 km juoksu.).

Aivan tyhjästä en siis leikkiin ryhtynyt sillä nuoruudessa harrastin monipuolisesti kestävyysurheilua ja uintia vuosikymmenen ajan maajoukkuetasolla. Kovasta ja tavoitteellisesta harjoittelusta oli kuitenkin jo vierähtänyt reilu 20 vuotta ja vk-mk-alueet tuntuivat kaukaiselta ajatukselta ihan jo henkisestikin ajatellen. Harjoittelu olikin alussa pääosin kevyttä ja sellaista omilla mukavuusalueilla puuhastelua. Peruskunto oli kuitenkin aikuisiän jumppa- ja lenkkeilyharrastuksen tiimoilta kohtalainen ja kunnon kohotessa jo yksistään uuden lajin viehätys motivoi treenaamaan. Tahkon puolimatka oli siis ensimmäinen triathlonkisani, josta tavoitteena oli vain suoriutua vailla suurempia tavoitteita. Kävi kuitenkin odotettua paremmin ja olin maalissa hyvävoimaisena N40 sarjan ykkösenä ja noviisille varsin kelpoajalla 5.13. Hyvää hommaahan ei sitten passannut jättää siihen.

Kohti triathlonin kuninkuusmatkaa

Triathlonharjoittelusta tulikin elämäntapa. Vuosien 2017–2019 aikana tahkosin läpi useita puolimatkan kisoja ja kehityin lajissa tasaisesti. Lahden Ironmanin puolimatkan kisasta vuonna 2019 lunastin ikäsarjan voitollani paikan Nizzan MM-kisoihin, josta tuomisena oli 12. sija. Nizzan jälkeen tuntui siltä, että nyt voisi olla aika asettaa tavoitteet kohti lajin kuninkuusmatkaa ja tulla teräsmieheksi.

Ensimmäisen täyden matkan kisan (3,8 km uinti – 180 km pyöräily – 42,2 km juoksu) suoritin Ironman Tallinnassa elokuussa 2020. Kisaan valmistautumista varjosti pienoinen takareisivaiva enkä ollut voinut tehdä tasapainoisia juoksutreenejä kuukauteen. Luotimme valmentaja-puolisioni Mikon kanssa kuitenkin siihen, että lepo ja adrenaliini korjaavat tilanteen ja matkasta on mahdollista suoriutua. Loistavan uintiosuuden, tasavahvan pyöräilyn ja kilometri kilometriltä taistellun juoksuosuuden jälkeen sain maalissa kuulla ensimmäisen kerran ne mahtavat sanat ”Tiina – You Are An Ironman!”. Nyt olin siis teräsmies oman ikäsarjani (N 45–49) voittajana aikaan 9.58 ja heti sub 10 h:n alitus. Suorituksella heltisi myös Havaijin MM-kisapaikka mutta jätin sen kuitenkin lunastamatta. Tuntui siltä, että harjoittelua on alla liian vähän ja vuoden 2021 kisa tulee liian aikaisin. Kilpasisaret sekä muut lajikollegat pitivät ratkaisuani järjettömänä, koska paikka on kovan työn takana ja sitä joutuu todellakin metsästämään. Uskoimme kuitenkin siihen, että pystyn saavuttamaan paikan seuraavankin vuonna, jolloin myös kokemus ja lisävuodet harjoittelussa mahdollistaisivat paremman lopputuloksen.

Havaijin MM-kisapaikan metsästys

Kisaksi valikoitui suomalaistenkin suosima, lokakuun alussa kisattava Ironman Barcelona, josta MM-kisalipun saaminen on suuren osallistujamäärän vuoksi haastava. Valmistautuminen oli Tallinnan kisaa tragikoomisempi. Yleisesti ottaen kesän treenit ja kisat menivät hyvin ja kunto oli nousujohteinen. Polvivaiva kuitenkin varjosti juoksutreenejä koko loppukauden ja noin kolme viikkoa ennen Barcelonan kisaa jalka ei pistävän kivun vuoksi antanut juosta lainkaan. Vaivaa yritettiin hoitaa levolla sekä kortisonilla, jonka uskoin auttavan. Reissuun siis lähdimme ja tunnelma oli olosuhteisiin nähden positiivisen luottavainen. Valo ja lämpö tekivät pimeän ja sateisen syksyn jälkeen hyvää, uinti rullasi ja pyöräjalat tuntuivat vahvoilta enkä suuremmin polveani murehtinut. Kisaa edeltävän päivänä oli kuitenkin uskaltauduttava pienelle juoksulenkille tunnustelemaan, mitä jalalle kuului ja olisiko kenties tapahtunut ihmeparantuminen. Ei ollut. Mutta kivun kanssa pystyi juoksemaan eikä jalka pettänyt alta. Päätin ottaa riskin ja lähteä taistelemaan.

Kisapäiväksi oli luvattu myrskylukemia eikä sääennuste pettänyt. Päivä valkeni todella tuulisena. Kilpailun jury pähkäili tilannetta, starttia siirrettiin useaan otteeseen ja lopulta uintiosuus lyhennettiin noin 500 metriin. Omaa lähtöä odotelin rauhassa ja katselin, kun porukka syöksyy lähtökarsinoista viiden hengen ryhmissä kohti vellovaa aallokkoa. Sitten oli minunkin syöksyttävä. Meno oli hurjaa, tuntui kuin olisin pyörinyt pesukoneessa. Uinti oli enemmänkin seilaamista harvalla käsivedolla aallon harjalta toiselle. Pelastuskalustolla oli suuri työ valvoa ja poimia merihätään joutuneita kilpailijoita, joiden matka jäi kesken ennen kuin se ehti kunnolla edes alkamaan. Rantautuessani sain päälleni vielä aallon mukana pyörivän valtavan hiekkamassan, josta pääsin autettuna ylös ja kohti T1 vaihtoa ja pyöräosuutta.

Tiellä oli lyhyestä uintiosuudesta johtuen ehkä normaalia ruuhkaisempaa. Sääntöjen mukaista 12 m:n väliä edellä ajavaan oli mahdotonta pitää ja vääjäämättä ajauduin mukaan porukoihin. Toisella kierrokselle mentäessä ryhmät olivat hiukan hajaantuneet ja omasta pyöräilyrytmistä sai paremmin kiinni. Tankkaaminen sujui hyvin ja maltti oli tehojen suhteen koko ajan matkassa. T2 vaihtoon saavuin kuitenkin jännittyneenä siitä, mitä juoksuosuudella tuleman pitäisi.

Pyörän päältä noustessani tepsuttelin kohti vaihtoaluetta varovasti tunnustellen, poksahtaako polvi heti alkuunsa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, joten lenkkarit jalkaan, lippis ja lasit päähän, pari geeliä takataskuun ja sitten menoksi. Juoksurytmistä kiinni saatuani tajusin heti, ettei homma lähde rullamaan toivotunlaisesti. Oli siis luvassa raskasta menoa alusta loppuun. Mikon tsemppaus kannatteli mustimpina hetkinä enkä antautunut välikävelyihin. Lieneekö sisulla ja adrenaliinilla ollut vaikusta asiaan mutta polvesta ei kuulunut koko matkan aikana mitään. Maaliviivan ylitin väsyneenä ja onnellisena siitä, että ylipäätään suoriuduin matkasta. Jalat tuli juostua käytännössä alta ja polvi romahti lopullisesti siihen. Lopputuloksissa olin hienosti sarjani (N 45–49) kakkonen ja koko kisan kolmas. Pää oli kuitenkin painuksissa MM-kisapaikan suhteen, koska vain voittajat lunastivat osallistumisoikeuden automaattisesti. Ilon ja onnen päivä koittikin vasta kaksi päivää kisan jälkeen, jolloin organisaatio onnitteli sähköpostitse, jossa toivotettiin tervetulleeksi Ironman Havaijille 2022.

Seuraavassa blogeissa kerron huhtikuun treenileiristä Mallorcalla ja siitä, miten kokopäivätyössä käyvänä treenaan.

Kajaaninjoelta Konalle

Tällä sivustolla käytetään evästeitä. Lue lisää evästeistä.